Kävin eilen Kansallisteatterissa katsomassa Tuntemattoman sotilaan. Liput esitykseen oli varattu jo yli vuosi sitten, mutta toukokuun näytös peruttiin sairastapauksen vuoksi. Yli vuoden odotus kannatti. Kristian Smedsin dramatisoima ja ohjaama kansallisteos vaikutti. Näin laimeasti sanottuna. Mutta kun en tiedä, miten sitä tunnetta voisi kuvailla. Riipaisi, kosketti, muistutti, nauratti, järkytti. Harvoin näkee teatteria, joka on yhtä aikaa kaikkea sitä, ja kaikkea niin täysillä, armottomasti.

Smeds oli nostanut yhdeksi esityksen kantavaksi teemaksi silloisen yhteiskunnan luokkaerot. Yhteisen vihollisen edessä ei ollut väliä, oliko herra vai rahvasta, "samaa lyijyä ne kaikki tottelee". Tarve kuulua omiinsa nousi aina välillä esiin, esimerkiksi kun vänrikki Koskela humalapäissään intoutui todistelemaan olevansa punaisen torpan poikia, ja laulattamaan yleisöä punakaartilaislaululla. Yhtä kaikki, taistelussa käytiin rinta rinnan, säätyyn katsomatta.

Toinen, käsin kosketeltava teema oli suomalaisen miehen voimantunto, urheus, uho ja yllytyshulluuskin. Ilma oli täynnä testosteronia näyttelijäjoukon pumpatessa ja huutaessa, riehuen sylki poskella itseään raivoon. Vertaus lätkäkulttuuriin ja Suomen leijoniin oli niin osuva, että aivan alussa se sattui. Suomen miehet, itsenäisyytemme taistelijat, minunkin isoisäni, ei heitä saa esittää tuolla tavoin! Itseään ja toisiaan järjettömyyteen asti kiihottaen, silmittömän kiihkon vallassa hyppivinä (urheilu)hulluina. Mutta kohtaus osui ja upposi. Sitähän se kai on ollut, ja sitä tarvitsee. Adrenaliinia, taistelutahtoa, uhkarohkeutta käydä päälle, nälkää kaataa vastustaja. Ja uskoa omaan voittoon. Sitä tarvitaan leijonien pukukopissa, sillä on viety joukkoja eturintamaan, täynnä tahtoa voittaa.

Ihaillen katsoin niitä miehiä, lahjakkaiden ammattilaisten antaumusta ja heittäytymistä näyttämöllä, suomalaisten miesten puolustustahtoa ja uhrautumista isänmaalle. Teos levittäytyi tilaan kokonaisvaltaisesti, näyttelijät olivat kaikkialla, permannolla, parvella, aivan selkämme takana väijyssä. Vihollisen tähtäin osoitti meihin kaikkiin, ja hetken olimme keskellä taistelutannerta. Se olisi voinut olla sinä, se olisi voinut olla minä, kuka tahansa meistä, johon luoti osuisi.

Sodan päättyessä jäljellä oli riekaleiksi revitty Suomi, hakattu Suomen kansa. Esitys päättyi kohuttuun kohtaukseen, jossa osumia luodeista saavat Tarja Halonen, Lenita Airisto, Ransu-koira, Arto Paasilinna, Tove Jansson, Matti Vanhanen ja moni muu tunnettu henkilö. Minä näin siinä sen Suomen, jota itsekin puolustaisin tarpeen tullen. Mutta onko sitä Suomea enää olemassa? Vai onko se riekaleiksi revitty, rikki hakattu? Tällä hetkellä maassamme valtaa käyttävät eri henkilöt ja tahot, eivät nuo valtiomme päämiehet tai kulttuurivaikuttajat. Valta on siirretty tai siirtynyt (ja sen on annettu siirtyä) muualle. Enää ei herroja kiinnosta pitää rahvaan kanssa yhtä puolustaakseen isänmaata ja kansaansa, kansalla ei ole merkitystä. Väitän, että jopa Suomen kansa ulkoistettaisiin Kiinaan, jos se vain olisi mahdollista.

Mutta esityksen päättyessä katsomossa vallitsi käsin kosketeltavasti yhteenkuuluvuuden tunne. Me kaikki olimme sillä hetkellä yhtä, iästä, kotipaikasta tai tulotasosta riippumatta. Me olimme se kansa, jota sota on koskettanut, monia henkilökohtaisesti omana elinaikana, meitä nuorempia isovanhempien muisteluissa, tuntuvina, kipeinä tarinoina perheen kohtaloista. Juuri sillä hetkellä ei ollut väliä, oliko itse sodan kokenut vai ei, lähihistoriamme oli meille kollektiivinen kokemus, Smeds työryhmineen oli saanut meistä otteen. Ja hyvä niin, sillä ei pidä unohtaa hintaa, joka vapaudestamme on maksettu.

Itsenäisyyspäivän lähestyessä voisi olla hyvä hetki tarttua jälleen Väinö Linnan romaaniin. Itse asiassa voisin aloittaa Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta. Kirjat olen perinyt isovanhemmilta. Sitä osaa, jossa käsiteltiin kansalaissotaa, ei mummolassa säilytetty kirjahyllyssä kahden muun kirjan kanssa, vaan sen paikka oli kaapissa. Niin kipeitä asioita Suomen itsenäisyyden ensivuosista löytyi.